Perjantaina 20.10. oltiin Dion kanssa valokuvaajan kuvattavana. Olin miettinyt vuosien varrella useampaan otteeseen, että olisi kiva saada koiristamme ihan oikean kuvaajan kuvia. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
No, kuvauksissa ja sitä ennen Dio oli varsin pirtsakka. Suhtautui ihmeen tuttavallisesti kuvaajaan, ei ollut ollenkaan epäluuloinen tai varautunut. Pysyi hienosti ilman hihnaakin paikallaan, joskin liian kauan jos piti olla, komensi meitä haukkumalla. :-)
Oltiin jo melkein lähdössä, kun vielä kuitenkin tajusin kysyä, olisiko mahdollista ottaa joku yhteiskuva Dion kanssa. Se onnistui.
Heti kotiin päästyä Dio oksensi. Oksenteli myös illalla ja yöllä, ajattelin, että oli saanut vatsataudin. Oli vähän huonovointisen oloinen, ei meinannut ottaa edes sydänlääkettään, jonka normaalisti otti ihan hyvin. Ajattelin johtuvan huonosta olosta. Söi kuitenkin normaalisti.
Lauantaina annoin Diolle Losecin ja koira oksensi miltei saman tien. Ei ottanut lääkettään, sylki pois jopa ruuan seasta. Söi kyllä nauta-purkkiruokaa hyvällä ruokahalulla. Päivällä kahden aikaan mittasin lämmön, joka oli 39,5 astetta. Illalla oli laskenut, 39,1. Keskiyön aikoihin mittasin vielä ja silloin oli 39,9.
Seuraavana päivänä eli sunnuntaina Dio oli kuitenkin selvästi pirteämpi. Otti lääkkeetkin tuosta vaan. Illalla mittasin lämmön, joka oli 38,7 astetta.
Maanantaina teki kakat ja otti lääkkeet normaalisti. Vähän sillä oli meno kankeaa, ei oikein venytellyt mielellään.
Tiistaina oli sama homma, vähän jäykkää menoa ja ei venytellyt alas asti, ikään kuin jätti kesken. Ei tehnyt kakkoja ollenkaan.
Keskiviikkona teki kakat aamusta ja sai ensimmäistä kertaa normaalit ruuat (eikä vatsatautiystävällistä purkkiruokaa). Aamulääkkeen otti, mutta iltalääkkeen sylki ensin pois, otti toisella yrittämällä. Klo 20 mittasin lämmön, oli 40,2, pari tuntia myöhemmin laskenut 39,7.
Yöllä Dio oli oksentanut kerran. Aamulla (torstaina) heräsin siihen, kun Dio seisoi ja läähätti sängyn vieressä. Olin menossa sen kanssa ulos, mutta ehti tehdä isot pissat sisälle. Kuumetta 40,2.
Mietittiin soitetaanko päivystykseen vai odotellaanko tunnin verran kasiin asti, että ell. aukeaa.
Dion liikkuminen oli tosi huonoa. Oli selvästi vaikeaa, jäykkää, käveli hitain ja lyhyin askelin. Kävelin sen kanssa tosi hitaasti, kannustin ja sanoin, ettei ole kiire, mennään ihan rauhassa.
Lähdettiin hieman kasin jälkeen Viikkiin päivystykseen. Dio tuntui hieman piristyneen. Tuomas joutui lähtemään hakemaan mulle e-pillereitä, kun olin unohtanut ottaa mukaan ja jouduttiin odottelemaan yli ysiin.
Dio jäi eläinlääkärin hoiviin, ihan huolettoman oloisena. Lääkärit miettivät samoja mahdollisia diagnooseja mitä olin jo itsekin ehtinyt miettiä, mm. borrelioosia. Piti ottaa ainakin ulostenäytteitä, verikokeita ym. Soittaisivat sitten myöhemmin, kun olisi valmista. Tuomas jäi kotiin odottamaan, minä menin töihin.
12.30 töissä sain Tuomakselta viestin, että Dion tulehdusarvot ovat 234, kun normaali on alle 10. Että ottavat ultran ja röntgenin ja koittavat saada iltapäivän aikana kaikki hoidettua. Hinta-arvio 800 € yhteensä tällä hetkellä.
Aavistelin jo hieman pahaa, tulehdusarvot ei kuulostaneet yhtään hyvältä. Hieman kahden jälkeen laitoin viestiä, onko kuulunut mitään uutta.
"Soitti just."
"?"
"En tiedä mitä haluut kuulla siellä töissä."
"Kerro nyt kuitenkin"
"Jotain massamaisia muutoksia sisäelimissä. Pienellä todennäköisyydellä bakteerien aiheuttamaa mutta todennäkösemmin kasvaimia. Iso operaatio olisi tutkia ja silti heikot ennusteet varsinkin maksan osalta."
"Onko se herätetty vai vielä nukutuksessa?"
"En tiedä onko sitä ees nukutettu"
"Röntgeniä siis ajattelin.. Ei kannata tutkia enempää, mutta haluan kyllä hyvästellä sen ainakin."
"Joo sanoin että halutaan ainakin hyvästellä se vielä. Voidaan mennä kävelylle tai käydä kotona mutta suositteli että tän yön tai viimeistään huomisen aikana tekis päätöksen."
"Joo"
"Ne antaa sille lääkkeitä. Haluutko soittaa sille lääkärille?"
"En mä täältä halua"
"Mun pitäs soittaa sille ja ilmottaa mitä tehdään. Eli sanon että tullaan töitten jälkeen käymään."
"Joo, sano niin"
Tämä viestikeskustelu käytiin, kun oltiin lasten kanssa pihassa. Mua meinasi ruveta itkettämään ja rupesikin, mutta sain pidäteltyä.
Vähän ennen lähtöä Laura kysyi, miten Dio voi ja sanoin, että huonolta näyttää ja että ei oikein ole vaihtoehtoja.
Käytiin Tuomaksen kanssa hakemassa matkalta Viikkiin mennessä Hesen nugetit, kuten oltiin etukäteen vähän puhuttu. Diohan rakasti niitä ja ne olivat melkein ainoa ruoka, mitä osasi tulla kärkylle. Närästyksen takia sai yleensä vain yhden ja senkin "kuorittuna."
Jouduttiin odottamaan odotustilassa. En tiedä kuinka pitkään, mutta se tuntui pieneltä ikuisuudelta. Tärinä on aivan liian lievä ilmaus kuvaamaan sitä liikettä, mitä mun polvet pitivät. Itku tuli väkisin, eikä mikään pieni itku, vaan raju. Tunne oli puhdasta tuskaa ja iski kovaa. En olisi halunnut odottaa, halusin vain nähdä mun koirani.
Viimein päästiin Dion luokse. Se oli lääkitty ja iloinen nähdessään meidät. Saatiin ihan rauhassa käydä esimerkiksi lenkillä ja mentiinkin sen kanssa sairaalan vieressä olevalle nurmialueelle. Siellä oli iso kivi, jonka luo mentiin syömään viimeiset yhteiset nugetit. Tuomas kysyi, annetaanko kaikki Diolle. Sanoin että ei, vaan jaetaan ne, mutta tällä kertaa Dio saa kaikki muut ja me otetaan yhdet. Dio ehkä vähän ihmetteli, miksi me oltiin outoja ja surullisia, itkettiin. Nugetit otti kuitenkin suurella ilolla vastaan. Yritin ensimmäistä kertaa tarjota yhtä majoneesin kanssa, mutta ei se ollut sellaiseen tottunut, eikä oikein innostunut. Sai tällä kertaa nugetit ihan kuorineen.
Tuntui kamalalta, kun jäljellä oli tyhjä paperipussi. Samaan aikaan tuntui, että oli liikaa ja liian vähän aikaa. Toisaalta mikään maailman aika ei riittänyt ja toisaalta toivoi, että kaikki olisi jo ohi, takana päin.
Käveltiin takaisin sisään. Dio sai ensimmäisen rauhoittavan ja kävi lattialle makaamaan. Minä istuin sen viereen ja otin päätä syliin, silittelin ja kiittelin. Hoitaja toi Diolle peitonkin, harmitti etten itse ollut tajunnut ottaa.
Dio heilutteli häntää mun sylissäni, kun kehuin miten hieno poika se on, paras kaikista. Oli tosi rennon oloinen. Hoitaja sanoi, että saadaan ihan rauhassa hyvästellä.
Siinä sitten menikin yllättävän kauan. Nyt oli silti helpompaa, kun sain olla Dion kanssa. Lääkäri tuli takaisin ja Dio nosti päänsä, katsoi ja heilutti sille häntäänsä. Hän pahoitteli sitä, että kesti ja kertoi, että tuli elvytystapaus. Naamasta näki, että rankkaa oli. Oli pakko kysyä, selvisikö potilas. Valitettavasti ei.
Diolle laitettiin loput aineet ja se nukkui hyvin rauhallisesti, rauhallisesti hengittäen ikiuneen. Siinä sylissäni, meidän silitellessä ja jutellessa. Lääkäri tarkisti sydämen ja sanoi, ettei se enää lyö.
Hetken verran tuntui pahalta jättää Dio sinne, yksin. Tuntui oudolta lähteä sieltä, yksin. Pelkät tyhjät valjaat ja hihna mukana. Onneksi Tuomas oli rinnallani, jakamassa saman surun ja tyhjyyden.
Kotiin päästyäni olin hetken aikaa oudon rauhallinen. Ruvettiin syömään meidän normaaleja salaatteja. Ehdin syödä pari haarukallista, kun aivan järkyttävä tuska ja suru iski. Se puski sellaisella voimalla, että multa tuli hallitsematon huutoitku. En kyennyt syömään loppuun, maistui pahalta. Kivulta.
Päätettiin, ettei osteta enää Hesen nugetteja, ei ainakaan hetkeen. (Vielä vuotta myöhemminkään ei olla ostettu.)
---
Olin etukäteen miettinyt, millaista se suru olisi. Olihan mulla takana jo Vinhan lopetus ja sitä ennen Metkan kuolema. Dio oli kuitenkin elämäni koira. Luulin osanneeni varautua, mutta se suru oli lopulta aivan erilaista - ja silti vähän myös samanlaista - millaiseksi sen olin kuvitellut.
Välttämättä sellaiset asiat eivät laukaisseet surua, minkä itse olisin ajatellut. Dion valjaat roikkuivat kuukausia ellei vuodenkin omalla paikallaan naulakossa. Niiden näkeminen ei tuottanut tuskaa. Pystyin puhumaan Diosta ja Dion kuolemasta useamman ihmisen kanssa ilman kyyneleitä. Pystyin jopa katsomaan joitakin kuvia. Viimeisen päivän kuvia tai videoita en pystynyt hetkeen.
Mutta se suru saattoi iskeä vaikka kesken syömisen aivan yllättäen. Usein se iski illalla nukkumaan mennessä tai keskellä yötä. Välillä se iski järkyttävällä voimalla suoraan rintaan. Tuntui, että henki salpautuu ja että tuska musertaa alleen. Välillä kyyneleet vaan alkoivat kuin tyhjästä valua. Välillä pääsi hallitsematon huutoitku. Välillä se oli hiljaista surua ja ikävää.
Illat ja yöt olivat pahoja. Monena iltana kyyneleet vain tulivat. Oli ikävä, tuntui tyhjältä. Ei kuulunut Dion rauhoittavaa hengitystä. En meinannut nukahtaa.
Elämästä haalistuivat värit ja laimenivat maut. Makuaistini muuttui, ruoka ei maistunut juuri miltään. Värit näyttivät haaleammilta ja moni asia ei tuntunut kauheasti miltään.
Ekat pari viikkoa ehkä meni siten, etten vielä oikein tajunnut koko asiaa. Välillä iski tosi kovaa tajuntaan se, etten ihan oikeasti enää koskaan voi rapsuttaa Dion korvia, halata sitä tai pyytää sitä viereeni sohvalle. Etten koskaan enää tuntisi miltä sen turkki tuntuu, hipaisisi sen kuononpäätä, tuntisi sen kuonoa pohkeessani, hapuilisi kädelläni sen päätä ja korvia.
Öisin välillä kuulin Dion vaihtavan asentoa tai tuhisevan. Tuomaskin kuuli.
Sitten iski tajuntaan, ettei Dio enää ole täällä.
Aina kotoa lähtiessä huikkasin edelleen "moikka" ja Tuomas kysyi miksi. En tiedä. Niin vaan piti tehdä.
Kun petasin sänkyä ja laitoin päiväpeittoa siihen, sanoin Diolle, että se saisi kyllä oikeasti tulla kiskomaan sitä peittoa, että tule vaan, ei mua oikeasti haittaa.
Muutaman päivän päästä yritin käydä lenkillä ilman Dioa. Se tuntui täysin merkityksettömältä ja turhalta, suorastaan tyhmältä. Koiria ohittaessani huomasin välillä katsovani tien reunaan valmiina kehumaan Dioa. Joskus kehuinkin ääneen. Tiesin, että se tiesi.
Ensimmäinen pari viikkoa ei ehkä ollut se pahin, se meni ihmeellisessä tyhjiössä. Sitten alkoi valjeta totuus.
Muutaman kuukauden päästä huomasin, että suru oli tylpempää. Jossain vaiheessa mietin, missä menee surun ja masennuksen raja. Kuinka kauan on normaalia tuntea olonsa tyhjäksi ja elämän haaleaksi?
