On se mielenkiintoista, miten tämä koronapandemia ja sen myötä tullut Uusimaan rajojen sulkeminen vaikuttaa ihmismieleen. Vaikka hyvin harvoin käymme koiran kanssa autolla missään ainakaan kotikaupungissamme, Tuomas oli nyt saanut päähänsä, että mennään jonnekin kansallispuistoon. Pienen pähkäilyn jälkeen Nuuksion sijasta päätimme mennä lähempänä olevaan Sipoonkorven kansallispuistoon. Koska olimme lukeneet, että kansallispuistot olivat olleet hyvin ruuhkaisia tämän tilanteen aikana, ehdotin, että lähdettäisiin kahdeksalta liikkeelle.

Ja niin teimme, heräsimme lauantaiaamuna seitsemältä, jotta ehtisimme kahdeksalta matkaan! Pakkasimme mukaan termarillisen kuumaa kaakaota, litran pullon vissyä, edellispäivänä ostamamme lohi- ja jokirapupatongit sekä Diolle oman vesipullon. Taannoisen hampaidenpoiston takia Dio ei saanut vieläkään syödä mitään kovaa, joten mitään syötävää emme sille ottaneet.

Näin aamusella paikalla ei ollut kuin vasta kaksi autoa ja saimmekin kulkea aika rauhassa. Olimme valinneet puiston pisimmän merkityn reitin, 4,8 km pituisen lenkin. Minä pysähtelin vähän väliä kuvaamaan jotain maisemaa ja annoin Dion myös haistella, joten mistään tehokkaasta lenkkeilystä ei voi puhua.

Diolle hieman jännitystä aiheuttivat muutamat ritiläportaat, joista osan se pystyi kiertämään tulemalla niiden viertä, mutta eräät verrattain jyrkät portaat se joutui kulkemaan jalat täristen.

Pysähdyttiin lenkin loppupuolella tasakalliolle syömään eväitä. Valitsin paikaksi syrjässä olevan puunrungon, jossa oli kätevä istua eväitä syöden ja siihen sai kätevästi Dionkin kiinni. Vähän säälin ilman ruokaa jäänyttä koiraa, joten annettiin sen nuolla ihan lopuksi meidän eväskippo jäänteineen (tätäkään harvoin tapahtuu!). 

Yhteensä oltiin vähän päälle parisen tuntia reissussa. Loppuretkestä alkoi jo tulla enemmän ihmisiä vastaan ja oli hyvä lähteä, ennen kuin alkoi liika väenpaljous ahdistaa. :D Kierrettiin vielä pikkulenkki ennen autolle menoa. 

 

Vietettiin Tuomaksen kanssa talvilomaa Luvialla. Mikä lie karma näissä talvilomissa onkin, kun viime vuonna sattui Dion ja Vinhan tappeluhässäkkä, jonka johdosta sain pienehkön reiän käteeni ja sen vuoksi sitten peruuntuivat kaikki muut omat suunnitelmani. Ei alkoholia, ei saunomista, ei ratsastuksia.

Tänäkin vuonna sitten peruuntui jälleen talviloman aloitusviikonlopulle sovittu ratsastusreissu, lisäksi lomariemua hieman varjosti se ajatus, että Vinhan pitäisi olla meidän kanssa Luvialla. :( Onneksi siellä oli viikonlopun ajan isän kanssa Jepsu, joka onnistui kyllä taas olemuksellaan piristämään vaikeampiakin hetkiä. Vaikeahan sitä on olla synkeä, kun heti minut nähdessään tuo korvaotus hyppää häntä heiluen syliin ja tulee kylkeen kiinni. Ja seuraa joka paikkaan. Ja on koko ajan siinä. Ja heiluttaa koko ajan häntää. Ja tahtoo olla mahdollisimman lähellä.

Isän ja Jepsun lähdettyä Tampereelle jäi jotenkin vähän tyhjä fiilis. Todella outoa olla vain yhden koiran kanssa, on vähän sellainen olo, kuin jotakin puuttuisi. Vähän jopa liian helppoa, sanoisin. 

Päätettiin sitten tehdä autolla vähän pidempi reissu Dion kanssa. Pakattiin mukaan eväät ja kaakaota termarissa. Ensin suunnattiin Yyterin koirarannalle, jossa ei aiemmin oltu käytykään. Liikkeellä oli jonkin verran muitakin ihmisiä koirineen, mutta ei onneksi mitenkään hirveän paljon. Tilaa siis riitti ja päästiin pitämään Dioo ihan vapaanakin.

Helmikuuksi maisemat olivat aivan kesäiset. Aurinko paistoi ja sai sään näyttämään lämpimämmältä kuin olikaan, kylmä viima kuitenkin varmisti, etteivät talvivaatteet ihan turhaan olleet päällä. 

Dio ainakin näytti nauttivan, otti muutamia hepuleita, kävi kahlailemassa vedessä, kiipeili hiekkaharjuille ja tietenkin tutki mielenkiintoisia hajuja. Pääasiassa se tosin kulki meidän perässä sinne, minne mekin. Tuomas käveli ja minä keskityin kuvaamaan ja pysähtelin vähän väliä: "Hei, pysähdy siihen, oota, mä otan kuvan, tästä tulee hieno!".

Käveltyämme rannalla jonkin aikaa ja kuvattuani tarpeeksi palasimme autolle, jossa hörppäsimme kaakaota ja sitten matka jatkui vielä Porin metsään, joka oli meille myös entuudestaan tuntematon paikka. Meillä oli pieniä vaikeuksia ensin löytää koko metsää tai oikeastaan oikeita polkuja, kun sinne ohjasivat vain koirankuvakyltit ja nekin olivat aika harvassa. 

Päädyttiin kuitenkin 3 km:n pituiselle koirapolulle. Mentiin mm. minulle reitin varrelta tutun tallin takaa, mutta kaikista hauskin juttu tällä reitillä oli Lemmikkien kuntoiluvihko, jonne sai merkitä päivämäärän, lemmikin nimen ja paikkakunnan. Osa oli merkinnyt omistajankin nimen, mutta Tuomas kirjasi vain Dio, Helsinki. :D Tässä kohtaa iski myös pieni, mutta konkreettinen muistutus siitä, ettei Vinhaa enää ole. Muuten sekin olisi varmasti ollut mukana.

Loppulenkistä Dio rupesi jo vähän väsymään. Se ei enää kulkenut yhtä innokkaasti, eikä esimerkiksi jaksanut tasapainoilla puunrungon päällä. Olihan sille varmasti tullut liikettä enemmän kuin meille, kun se pääsi rannalla juoksemaan irrallaan ja myös juoksenteli siellä. Itselläkin kieltämättä alkoi jo vähän jaloissa painaa - rantahiekassa kävely oli ollut yllättävän raskasta.